Uhka vai mahdollisuus?

Kädet hikoaa, kainalot hikoaa, kurkkua kuivaa, ääni tärisee, kylmää, vessahätä, vatsassa muljahtelee… eli siis kehon reaktiot alkavaan sairauskohtaukseen? Ei suinkaan! Seuraavaksi mennäänkin kaikkien eteen lavalle ja esitetään, ettei aivan juuri valahda housuun!

Niin tietysti, kuinkas en nyt sitä arvannut…

Esiintymisjännitystä potee suurinpiirtein kaikki, eli noin 100 % ihmisistä.  Jos joku ei jännitä, puhuu joko paskaa tai sitten on muuten emotionaalisesti rajoittunut ja kykenemätön tuntemaan yhtikäs mitään. En ole esiintynyt tähän mennessä vielä kenenkään kanssa, joka ei olisi sanonut jännittävänsä jossain tilanteessa. Se taas tulee usein kokemuksen kautta, kuinka jännitystä pystyy hallitsemaan, kuinka rutiininomaista esiintyminen tai tilanne on ja kuinka hyvin pystyy jännityksen kääntämään omaksi hyödyksi. Jännityksestä ei siis pääse eroon kuin sillä, millä se on tullutkin. Menemällä suoraan jännitystä kohti.

Itse olen potenut aina – enemmän tai vähemmän – esiintymisjännitystä. Välillä tilanteella ei ole edes mitään johdonmukaisuutta sen suhteen, onko tilaisuus iso vai pieni. Joskus yksityinen synttärikeikka voi olla todella paljon jännittävämpi, kuin monelle sadalle ihmiselle esiintyminen suurella lavalla. Pahimpia tilanteita jännityksen kannalta ovat olleeti kuitenkin kilpailut ja tutkinnot. Niissä kun onnistumisella on oikeasti suuri merkitys. Ja totta kai olen halunnut onnistua. Mutta eihän niin ole tapahtunut aina ja silloin on täytynyt oppia nielemään pettymys ja nousta uudelleen. Ja uudelleen. Ja vielä kerran.

Pitkäjänteisyys tuo haluttuja tuloksia, kun vaan tahtotila ja motivaatio ovat kohdillaan. Musiikki onkin ehkä ainut asia, minkä eteen olen jaksanut tehdä pitkäjänteisesti töitä, vaikka välillä tuntuu kuin tervassa uisi.

Mikä sen jännityksen saa sitten aikaan? Suurin syy on varmasti epäonnistumisen pelko. Hyvä valmistautuminen ja tilanteen läpikäyminen omassa mielessä auttavat osaltaan jännityksen lievittämiseen. Mutta ei sekään aina auta. Vaikka olisi kuinka hyvin valmistautunut, silti jännitys saattaa hiipiä jostain ja tehdä olon tukalaksi ja epävarmaksi. Miksi? En tiedä. Mieli on joskus kummallinen.

Yksi kamalimmista tilanteista on varmasti ollut se, kun jännitin Kultaisen Harmonikan finaalissa 2008 omaa soittoani. Soittojärjestys arvottiin ja minun vuoroni osui viimeiseksi. Kuuntelin muiden kilpailijoiden esitykset ja istuin jäykkänä takahuoneessa haitari sylissä. Tuntui, että olin aivan lamaantunut. Erehdyin vielä näppäilemään kappaletta ja sitten se tapahtui: Totaalinen black out! Miten se kohta meni? Haparoin sormilla ja se kohta ei muistunut mieleeni. Paniikki. Seuraavaksi kuulutettiinkin lavalle. Eihän siellä ollut kuin täysi sali ihmisiä ja suora tv-lähetys. Tsemppasin itseäni ja mietin, että onneksi bändi oli tukemassa, kyllä siitä jotenkin selviäisi. Ja niin selvisin. Helpotuksen tunne oli valtava kun biisin jälkeen tajusin, että olin vielä hengissä! Ja jonnekin se jännitys oli kaikonnut soiton aikana…

Jännitys varmasti muuttaa muotoaan kokemuksen ja tekemisen myötä. Aiemmin siis lähinnä panikoin siitä, muistanko jonkun kappaleen ulkoa, mitä jos teen virheitä, paljastunko huonoksi soittajaksi tai mitä jos jännitys näkyy ulospäin. Ylipäätään ajatus oli: Olenko tarpeeksi hyvä, soitanko virheettömästi ja täytänkö ihmisten odotukset?

Nykyään jännitän ennemminkin sitä, saanko itsestäni irti sen, mitä haluan musiikin/esityksen avulla ihmisille välittää. Onnistunko herättämään kuulijoissa tunteita, kiinnostusta tai jäänkö heidän mieleen. Hallitsenko tilanteen ja kokonaisuuden. Onnistunut keikka ei siis enää tarkoita sitä, että on soittanut virheettömästi ja täydellisen puhtaasti, vaan sitä, että esityksen jälkeen on olo, että on tehnyt parhaansa. Suurin ilo tulee myös siitä, että ihmiset tulevat kiittämään aidosti esityksestä ja musiikista. Se on ihanaa, jos olen saanut välitettyä jotain sellaista, mitä myös itse saan musiikin tekemisestä ja esittämisestä. Ainakin silloin, kun jännitys ei käy sietämättömäksi…

Niitäkin kertoja on siis enemmän kuin yksi, kun olisin voinut juosta kiljuen karkuun esiintymispaikalta! Mutta mitä siitä olisin hyötynyt? En mitään. Vain ja ainoastaan silloin kehittyy, kun menee epämukavuusalueelle ja rohkeasti kohti pelkoja.

Muutama vuosi sitten pelkäsin aivan järjettömästi ihmisten edessä puhumista. Siis se oli aivan hirveää. En hallinnut omaa ääntäni ollenkaan, vaan nieleskelin kesken lauseen äänen täristessä ja käsien vispatessa. Ajattelin myös, että esiintyvänä ihmisenä minun pitäisi hallita puhuminen. En muutenkaan ole se hiljaisin tyyppi kahvilassa, niin oli kummallista, että ihmisten edessä pasmat menivät aivan sekaisin. Mutta, se kaikki sönköttäminen ja tärinä on tuottanut tulosta. Nykyään olen jo jopa rentoutunut spiikatessani keikkoja ja puhuessani kaikkien edessä. Eikä se olisi tullut millään muulla kuin tekemällä. Väkisin. Ne löysät housussa. Ja eihän ne spiikit ja muut aina ihan putkeen mene, mutta en enää myöskään soimaa itseäni siitä viikkokausia! Mitäs sitten jos keikalla sanoin yhden spiikin aikana ainakin kolme kertaa, että olen Tohmajärveltä kotoisin. Menipähän asia ainakin perille. Sitä paitsi: Ei se jännitys useinkaan huono asia ole, sehän on suunnaton voimavara kun oppii ottamaan siitä kaiken hyödyn irti! Adrenaali virtaa ja tuntee ainakin olevansa elossa. Mikäli muistaa hengittää…

Hauskaa viikkoa kaikille!

- Henna

22.11.2019
Onko freelancerillä lomaa? Miten koen itse asian? Vapaus päättää on samalla iso taakka ja voimavara. Lue lisää ›
16.10.2019
Mistä esiintyjän palkka oikein koostuu? Lue lisää ›
20.9.2019
Musiikki ja teatteri tuovat ihmisille elämyksiä ja auttaa käsittelemään myös niitä vaikeita tunteita. Työn kääntöpuolena on usein myös väsymys ja Lue lisää ›
20.8.2019
Monet taiteen alalla työskentelevät kamppailevat ristiriitaisten tunteiden aallokossa. Olenko tarpeeksi hyvä? Lue lisää ›