Uusi aluevaltaus
Haluan valaista täällä blogin puolella vähän paremmin uutta hankintaani. Sillä viime viikonloppuna meille saapui kaunis bandoneon, Anibal nimeltään.
anibal.jpeg
Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että olen tässä muutaman vuoden ajan kaivannut jotakin uutta inspiraatiota. Tangoihin hurahtaneena ja niitä säveltäessäni ja sovittaessani bandoneon on vuosien varrella vilahdellut useampaankin otteeseen mielessäni. En ole kuitenkaan asiaa sen enempää jäänyt pohtimaan, enkä varsinkaan ole ajatellut sellaista hankkivani. Se on vain ollut sellainen ”olispa kiva jos sitä osaisi soittaa, mielellään heti.” Niin, siihen se ajatus on varmaankin useimmiten jäänyt. Tässä on siis hyvä pysähtymisen paikka uuden asian äärelle.
Olen aina myös ihaillut ihmisiä, jotka osaavat soittaa useampaa soitinta. Olen ihaillut jo niitäkin, jotka osaavat soittaa kahta instrumenttia hyvin. Itse olen jotenkin aina ollut kiinni yhdessä soittimessa, vaikka muitakin on tullut kokeiltua. Ehkä juju on ollut siinä, että olen kokenut haitarin antavan aina niin paljon, etten ole muuta kaivannutkaan.
Olen kyllä soittanut musiikkiopistossa rumpuja sivuaineena ja teini-ikäisenä tein varmaan enemmän keikkoja rumpusetin takana, kuin haitari sylissä. Ehkä haitaristina, kun kädet ovat muutenkin ”jakautuneet” motoriikaltaan aivan eri tavalla palkeen molemmin puolin, rumpujen soitto tuli aika luonnostaan. Nautin ihan suunnattomasti rumpujen soitosta, koska minulla ei ollut samanlaisia paineita sen suhteen kuten haitarilla. Rummut tuntuivat myös ihanan yksinkertaisilta, kun ei tarvinnut miettiä sävellajeja, sointuja ja sormituksia. Sen kun otti kapulat käteen ja tempoi menemään.
Ja nyt en siis todellakaan tarkoita sitä, että rummut olisi jotenkin yksinkertainen ja helppo soitin. Ei. Vaan tarkoitan sitä, että rumpujen maailma oli vaan niin erilainen ja sillä tasolla mitä itse niitä paukuttelin, oli soittaminen huomattavasti yksinkertaisempaa kuin haitarilla. Minun ei tarvinnut ottaa sitä niin vakavasti, eikä muillakaan ollut sellaisia odotuksia soittoni suhteen, kuten haitarin kanssa.
Muusikko-opintojen aikana minulla taas oli pakollisena sivuinstrumenttina piano. Siitä en sitten pitänyt suoraan sanottuna Y-H-T-Ä-Ä-N!!! Tähän suurimpana syynä oli ehkä se, että soitin jo muutenkin harmoniasoitinta, joka tavallaan ajoi saman asian. Monet haitaristit tosin osaavat soittaa pianoa vähän kuin ”automaattisesti”. Mutta minä en kuulu heihin. En todellakaan. Ja tästä sain kuulla yhdeltä sun toiselta opettajalta ihmetystä.
Minusta tuntui myös jotenkin turhauttavalta soittaa pianoa pakotettuna, koska a) tiesin, että kukaan ei tule pyytämään minua keikalle pianistina ja b) voisin soittaa suurin piirtein samat asiat haitarilla. Minulla oli hirveä sisäinen dilemma aina, kun istuin pianon ääressä harjoittelemassa. Pääni sisäinen ääni hoki minulle ”ihan turhaan harjoittelet, tämä on vain ajanhukkaa, nytkin voisit soittaa haitarilla jotakin kehittävämpää, et ole pianisti.” Siinä samalla kuunnellessani viereisestä luokasta jonkun harjoittelevan Chopinin Vallankumousetydiä, saattoi siinä mielessä ehkä käväistä ajatus, että minun olisi varmaan hyödyllisempää mennä ulos nyppimään rikkaruohoja tai kaivamaan kastematoja…
Että sellainen pianisti asui sisälläni.
Ja tähän kohtaan vielä lisättäköön, että pianon soitosta ei varmasti ole ollut minulle haittaakaan. Niin kuin ei olisi ollut mandariinikiinan opiskelusta, yksipyöräisellä ajamisesta tai salsan alkeiskurssista. Haluan myös lisätä vielä selvennykseksi, että piano on aivan mahtava soitin! Annan kaiken kunnioituksen niille, jotka sitä osaavat soittaa.
Mutta tämän historiikin (kuka nyt tänne asti on jaksanut lukea) takana on nyt siis tämä itse asia, eli bandoneon!
bandoneon-anibal.jpeg
Kaikki alkoi rullaamaan todella nopeasti, kun sanoin haaveeni ääneen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikeiden ihmisten läsnä ollessa.
Tammikuisella Harmonikkaristeilyllä Sami Pirttilahti oli kertomassa bandoneonista. Esittelyn aikana minun kiinnostukseni heräsi jälleen todenteolla instrumenttia kohtaan ja jäinkin juttelemaan sen jälkeen Samin kanssa. Hän lupasi pitää silmät ja korvat auki, mikäli sopiva soitin tulisi myyntiin.
Kuin taikaiskusta, Sami laittoikin heti seuraavana päivänä minulle viestiä. Juuri spekseihini sopiva soitin oli tullut myyntiin! Aivan ihastuttava ruotsalainen harrastaja Anne Ekholm oli myymässä toista bandoneoneistaan. Hinta oli soittimen kuntoon ja sointiin nähden todella kohdallaan, joten ei siinä auttanut kuin toimia, ettei se vain mene sivu suun jollekin toiselle. Kysyntää kun varmasti olisi riittänyt!
Niinpä sovimme Annen kanssa yksityiskohdat ja viime viikonloppuna lennettiinkin Kööpenhaminaan hakemaan Anibal Suomeen. Ensimmäinen soittotuntikin on jo buukattuna Samille ja sormet syyhyten odotan, että pääsen soittimen kanssa tosi toimiin.
anne-henna-anibal.jpeg
Bandoneon on diatonisella järjestelmällä varustettu, joten aivojumppaa saan siitä kerrakseen. Diatoninen järjestelmä tarkoittaa sitä, että samasta näppäimestä kuuluu eri ääni veto- ja työntöpalkeella. Soittoasento, käsien asento ja kaikki täytyy miettiä aivan uudella tavalla haitariin verrattuna. Haitarinsoitosta ei tässä kohtaa ole oikeastaan hyötyä (tai no, en oikein osaa vielä sanoa). Soittimilla on yhteistä oikeastaan vain palje (siinäkin paljetekniikka on aivan erilainen) ja näppäimet (nekin ovat tosin aivan eri järjestyksessä ja eri kokoiset).
Nyt vaan siis pitkäjänteistä harjoittelua ja sen hyväksymistä, etten osaa heti, enkä edes huomenna.
Nyt ei nimittäin ole edes sitä takapihaa minne mennä nyppimään rikkaruohoja tai kaivamaan kastematoja epätoivon iskiessä…
copenhagen.jpeg
Aurinkoa viikkoonne ja hyvää pääsiäistä!